Samassa seinäkello löi.
— Kello on kuusi, — sanoi Anna; — sinä et saa enää viipyä kauemmin, ystäväni.
— Se on totta, — virkkoi Bruno, nousten lattialta; — sinun jalkojesi juuressa minä unohdan, että vuodessa on päiviä ja päivässä tunteja.
— Se aika on tuleva, — sanoi mustalaisnainen, — jolloin minä lasken tunnit ainoastaan silloin kun sinä olet poissa, mutta en milloinkaan ollessasi luonani.
— Voi, Anna!
— Kiiruhda nyt … hän on täällä tunnin päästä… Ja kahden tunnin kuluttua….
— Hän ei enää ole täällä, — keskeytti hänet Bruno iloisesti; — siis valmiit!… Vihollinen lähestyy.
— Lähestyy häviötään … älä viivy, Bruno!… Riennä, lennä!… Lennä kuin tuuli!
— Mutta seitsemään on vielä aikaa … neljännestunnin voit vielä omistaa minulle.
— Ei, minun täytyy pukeutua … jotta olisin kylliksi arvokas ottamaan hänet vastaan.