— Mutta…
Jälleen väreili kamala hymy mustalaisnaisen kauneilla huulilla.
— Olet oikeassa … hyvästi siksi, elämäni, autuuteni!
— Hyvästi, Bruno!
— Mutta ennenkuin menen, Anna, — huudahti Bruno, — suo minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!
Naisen loistavalle otsalle ilmestyi lukemattomia ryppyjä, ja hänen katseensa muuttui synkäksi kuin pilvi, jonka takana salamat piilevät.
Mustalainen kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen, puristi häntä vastustamattomalla voimalla rintaansa vasten ja suuteli häntä huulille, jonka jälkeen hän ryntäsi ovelle ja katosi.
Anna Jolanta syöksyi toilettipöytänsä luo, tarttui hienoon nenäliinaan ja hankasi sillä niin rajusti kasvojensa alaosaa, että ne tulivat niin punaisiksi kuin olisivat olleet maalatut.
— Hyi, hyi! — kiukutteli hän hampaitaan purren; — tuhat pisaraa aqva tofanaa kuin yhtä hänen huultensa kosketusta!… Hyi, hyi!
Äkkiä hän pudotti nenäliinan, risti lujasti kätensä ja tuijotti eteensä katsein, jotka paloivat kuin vartiotuli yössä.