Äkkiä hypähti vänrikki tuoliltaan ja alkoi pitkin askelin mitellä tuvan lattiaa, puristaen samalla käsiään yhteen.
Annan levoton katse seurasi häntä.
Viimein pysähtyi mies pöydän ääreen.
— Mutta, — sanoi hän, — jos meri nyt jäätymistään jäätyy, niin kuinka mikään laiva voi lähteä Tukholman satamasta?… Miten saattaa nyt päästä saariston läpi?… Kaikki jäätyy … alukset jäävät talviteloille.
— Siitä ei ole pelkoa, herra vänrikki, — vakuutti mummo; — suomalaiset eivät jää tälle puolen talveksi, se on varma… Syysjää on tosin sitkeätä ja itsepintaista, mutta sitäkin sitkeämpi ja itsepintaisempi on suomalainen… Hän sahaa itselleen väylän Vaxholmaan, ja siitä sujuu matka itsellään… Menee vielä useita päiviä, ennenkuin Vaxholman tuolla puolen meri jäätyy… Sen asian minä tiedän hyvin.
— Stiina-muori on oikeassa, — lausui Anna, — ja se, mitä hän sanoo, kelpaa todella rauhoittamaan meitä.
— Eikö herrasväki halua nyt mennä levolle? — keskeytti hänet
Stiina-muori, avaten komeron oven.
Kammiossa oli laitettu valmiiksi vuode, joka oli melkein yhtä leveä ja pitkä kuin koko huone, niin että ainoastaan pieni tuoli mahtui sinne lisää.
Vänrikki laski pistoolit tälle sängyn vieressä olevalle tuolille, jonka jälkeen hän riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen. Anna-neiti kantoi sisään pikku Julian ja asetti hänet makaamaan isän viereen, mutta itse hän istuutui tuolille, ottaen kumpaankin käteensä pistoolin, kaikesta päättäen aikoen valvoa vahtina.
— Etkö aio käydä levolle? — kysyi mies, ojentaen kätensä jo nukahtaneen lapsen yli ja tarttuen Annan käteen.