— En, ystäväni… Nuku sinä vaan rauhassa ja näe kauniita unia!… Minä en tahdo enkä voikaan nukkua.
— Aiotko siis valvoa koko yön, oma, hyvä Anna-raukkani?
— Aion… Älä sure minun tähteni… Minä valvon niiden puolesta, jotka ovat minulle kaikkein kalleimmat maailmassa… Sinun ja lapsen…
— Sinä jalo, harvinainen nainen!… Voi minua!… Minä olen saattanut sinut turmioon.
— Et. Turmioon olen saattanut minä sinut.
— Anna!
— Minunhan tähteni sinä…
— Anna, sinä et saa puhua niin.
— Tyydyttääksesi minun hulluja pyyteitäni, oikkujani ja turhamaisuuttani, — jatkoi Anna, — antauduit sinä vaaralliselle uralle… Ainoastaan siitä sinua moitin ettet uskonut kaikkea minulle… Olisin tahtonut jakaa sinun kanssasi rikoksen ja kuoleman, niinkuin sitä ennen olin jakanut autuuden.
He puhelivat keskenään hetken aikaa. Vähitellen keskustelu kuitenkin heikkeni, ja pian kuuli Anna nukkujan raskaan, tasaisen hengityksen.