Kreivi tiesi hyvin, että rotat ennen kaikkea pitivät ruokatavaroista, mutta hän muisti myös lukeneensa, että ne joskus kävivät elävien ihmistenkin kimppuun, erittäinkin n. s. valtiovankien, joita etupäässä säilytettiin maanalaisissa vankiloissa. Kertomukset siitä olivat aina häntä suuresti huvittaneet, sillä henkilöitä, jotka uskaltavat sekaantua ruhtinaitten asioihin tai käyvät jalosukuisten hallitusmiesten erioikeuksien kimppuun, ei hänen mielestään koskaan voitu tarpeeksi kurittaa.
Mutta nyt, kun hän itse oli joutunut melkein samanlaiseen asemaan, hän alkoi vakavasti ajatella, kykenivätköhän nuo mainitut raatelijaeläimet eroittamaan oikeauskoisen aatelismiehen ihmisten huonoimmista. Hänen miettimisensä tulos ei mitenkään ollut tyydyttävä.
— Mikä aasi olinkin! — ajatteli hän, — kun annoin sulkea itseni tällaiseen luolaan!… Mitä olisi tehnyt, vaikka olisinkin jäänyt ylös!… Halventaako se korkeasukuisen aatelismiehen mainetta, vaikka hänet tavataankin nuoren, kauniin naisen vieressä?… Ei ollenkaan … päinvastoin on se jotain sellaista, mitä hyvän käytöstavan säännöt eivät tosin suorastaan säädä, mutta eivät ainakaan millään tavoin tuomitsekaan… Jospa lähtisinkin jälleen ylös… Mutta pelkäänpä näyttävän merkilliseltä, että minä ensin olen kömpinyt piiloon … niin, hullunkuriselta se näyttäisi … naurettavalta … ja minä en saata tehdä itseäni naurunalaiseksi… Olisipa se soma historia seurapiirien kuulla: kreivi Lejonborg on maannut lymyillen rojukuopassa tahi kellarissa tahi miksikä tätä voi sanoa… Minun täytyy siis jäädä tänne vähäksi aikaa… Hitto, kun minua viluttaa!… Olisipa ylläni edes päällysvaippani … minä kylmetytän itseni… Saakelin rotat!… Siunatkoon, mikä tuolla on?… Mitä minä näen tuolla etäämpänä?
Asia oli siten, että kreivi, joka oli kohottanut lyhtyä, oli sen valossa huomannut jotain kiiltävää kellarin perällä.
— Jokin välkähti tuolla, — jatkoi hän ajatuksissaan; mikähän mahtaa kiiltää täällä pimeässä?… Oh, varmaankin käärme!… Hyvä Jumala!
Kauhukseen kreivi muisti, että sisiliskoilla ja käärmeillä oli tapana pitää asuntoaan tällaisissa loukoissa.
Hänen pelkonsa oli tavaton hänen siinä istuessaan portaalla, kykenemättä liikkumaan vähääkään.
— Mutta, — tuumi hän hetkisen tuskallisen hiljaisuuden perästä, — jos se on käärme, miksi se pysyy noin liikkumattomana yhdellä paikalla?
Kreivi kohotti jälleen lyhtyä ja tuijotti eteensä.
— Ei käärme kiillä tuolla tavalla … sehän on kuin jonkunlainen hopeinen kaula!… Jaa, kas nyt minä tiedän. Nehän ovat minun sampanjapulloni, jotka mainio emäntäni on sinne asettanut riviin… Ja minä tässä turhanpäiten säikähtelen… Kuinka ikävä onkaan, että minulla on niin vilkas mielikuvitus! Eipä olisi hullumpaa tehdä lähempää tuttavuutta noiden ukkojen kanssa… Niin kunniallisessa seurassa voi viihtyä missä tahansa… Suloinen emäntäni suo minulle varmaan anteeksi, jos minä häneltä kysymättä lyön kaulan poikki yhdeltä omia pullojani.