Kreivi tunsi jälleen olevansa paremmalla mielellä — sekin todistus viinin jumalallisesta vaikutuksesta.
Hän laskeutui alas epämukavalta portaalta ja alkoi, pitäen lyhtyä koholla, varovaisesti astua, tahi oikeammin sanoen ryömiä kiiltäviä esineitä kohti, sillä, kuten jo olemme maininneet, oli mahdotonta seisoa suorana tuossa kurjassa kellarissa.
Tämä vaivaloinen ja sanan laajimmassa merkityksessä — kun ottaa huomioon hänen korkeasti vapaasukuiset koipensa ja selkänsä — nöyryyttävä vaellus läheni kaikeksi onneksi pian loppuaan, mikä ei kuitenkaan ollut niin lohdullinen kuin kreivi oli kuvitellut.
Välkkyvät samppanjapullot muuttuivat hänen silmissään sapeliksi, joka oli seinän vieressä maassa.
— Sapeli! — mutisi kreivi nolona ja suuttuneena. — Sapeli!… Miten se on tänne joutunut?… Mitä sillä on täällä tekemistä?… Tämäpä merkillistä!
Kreivi valaisi seinää korkeammalle.
Uusi hämmästys.
Kreivi nimittäin huomasi pyssyn piipun, toisenkin, vieläpä kolmannenkin, perineen, lukkoineen.
— Aseita! Oikeita kiväärejä! — jatkoi kreivi; — tämä menee yli minun ymmärrykseni … sapeleita ja pyssyjä näin lähellä Jolantan makuuhuonetta!… Kuka kuolevainen voi tämän ymmärtää?…
Siinä oli kreivi kieltämättä oikeassa. Sapeleita ja pyssyjä aivan rakkauden temppelin vieressä, se oli totta tosiaan kerrassaan ihmeteltävää ja käsittämätöntä!