— Ettehän kiellä seisoneenne pyssy kädessä, kun me saavuimme sinne alas?
— En, minulla kyllä oli pyssy kädessäni … mutta…
— Ja ette suinkaan kiellä sitäkään, että laukaisitte pyssyn vartijaa kohti, joka tuli teitä vangitsemaan? — jatkoi poliisimestari, vastenmielisyyden sävy äänessään.
— Vangitsemaan minua!… Miksikä?… Miksi hän tahtoi vangita minut?
— Että pyssy oli ladattu kovalla patruunalla, ilmenee siitä, että sotilas, jota tähtäsitte, sai luodin jalkaansa.
— Jumalan kiitos! — huudahti kreivi.
— Jumalan kiitos!… Sanotteko niin? — kysyi poliisimestari hämmästyneenä.
— Jumalan kiitos, että luoti sattui vain jalkaan jatkoi kreivi sellaisella innolla, että se oli kunniaksi hänen hyvälle sydämelleen.
— Vain jalkaan! — huomautti poliisimestari; — herra kreivi, teidän mielestänne lienee samantekevää, onko ihmisellä kaksi jalkaa vai ainoastaan yksi.
— Hän on hirveä … en enää tunne häntä samaksi ihmiseksi! — virkkoi Anna, pyyhkäisten kiharat otsaltaan, jolloin se sieluntuska, mikä siinä kuvastui, näkyi entistä selvemmin.