— Kuka tahtoi teidät murhata? — kysyi poliisimestari; — ketä te pelkäsitte?
— Ketäkö?… On vaikea sanoa niin varmasti, ketä — vastasi kreivi; — mutta kun huomasin siellä alhaalla olevan aseita, niin…
— Ettekö muka tiennyt ennakolta, että kellarissa oli aseita? — tiedusteli kuulustelija.
— En, kautta kunniani, en tiennyt … kuinka sen olisin tiennyt?
— Etkö sitä tiennyt? — virkkoi rakastajatar lempeästi moittivalla äänellä; — Karl Gustaf, sanotko, ettet sitä tiennyt?
— Taasen sinä ja sinä!… Se nyt on hemmetinmoista sinuttelemista … hiton sopimatonta! — jupisi kreivi jälleen itsekseen, tehden samalla Annalle monenlaisia merkkejä, saadakseen hänet edes vähäksi aikaa jättämään kaiken niin sanoissa kuin käytöksessä ilmenevän tuttavallisuuden.
— Teidän merkinantonne ovat tarpeettomia, herra kreivi, — selitti poliisimestari, jolla oli niistä oma ajatuksensa; — tämä nainen on jo tunnustanut kaikki.
— No, se on hyvä, — lausui kreivi; — mutta siinä tapauksessa en ymmärrä, miksi herra poliisimestari vielä vaivaa minua monilla tarpeettomilla kysymyksillä… Ja koska ei aikani myönnä enää kuunnella niitä lisää, niin saan kai luvan toivottaa hyvää yötä.
Kreivi nousi jälleen lähteäkseen; mutta kun kaksi poliisipalvelijaa poliisimestarin viittauksesta lähestyi, ilmeisesti aikoen väkivallalla pidättää hänet paikallaan, hän istui jälleen, nolona ja hämmästyneenä, yhä vieläkään käsittämättä mitään.
— Te kai myönnätte, että tiesitte tässä talossa ja tämän huoneen lattian alla olevan säilössä aseita? — jatkoi virkamies kyselemistään.