— Sanoin jo äsken, etten sitä tiennyt, — kuului kreivin vastaus; — kukaan muu ei saata paremmin antaa selvitystä siihen asiaan kuin täällä asuva neiti… Siksi kysyn neidiltä, tiesinkö minä, että alhaalla kellarissa oli aseita?… Minähän en tiennyt koko kellarin olemassaolosta … sen vakuutan kunniasanallani… Pyydän siis, että armollinen neiti hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa sen herra poliisimestarille.
Anna Jolanta lähestyi leposohvaa ja katseli Lejonborgia puoleksi surullisesti, puoleksi vihaisesti.
— Kiellätkö sinä siis itse antaneesi viedä aseet kellariin? kysyi hän.
— Mitä pirua hän puhuu? — mutisi kreivi; — ja eikö tuo sinutteleminen nyt koskaan lopu? — lisäsi hän itsekseen hiljemmin.
— Sinä siis vielä päälliseksi väität, ettet tiennyt koko kellarin olemassaolosta! — jatkoi Anna. — Onko se todellakin mahdollista?
— Onko tuo ihminen järjiltä? — huudahti viimein hämmästynyt kreivi.
— Sinä olet tehnyt minut rikostoveriksesi ja sen kautta syössyt minut onnettomuuteen, — puhui mustalaisnainen edelleen. — Sen olisin kuitenkin voinut antaa sinulle anteeksi … mutta nyt sinä tahdot tehdä minut valehtelijaksikin … pelastaaksesi itsesi ja kasataksesi koko syyn minun, turvattoman naisen niskoille… Hyi, Lejonborg! Se on arvotonta, raukkamaista, inhoittavaa!… Tästä hetkestä saakka tulee minun halveksia teitä, herra kreivi, ja minä kiroan sen päivän, jolloin sydämeni lähestyi teitä… Niin, Karl Gustaf, se on…
Vuolaat kyyneleet tukehuttivat sanat hänen huulillaan.
Kreivi tuijotti mustalaisnaiseen mykkänä hämmästyksestä ja säikähdyksestä.
— Miksi kiirehditte piiloutumaan? — jatkoi tutkija keskeytynyttä kuulusteluaan.