— Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? — pyysi poikanen, koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.
— Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, — vastasi mies, hellittäen pojan kädestä; — niin, älä astu harhaan, rasavilli!
Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.
Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.
— Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, — huusi satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.
Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei vastannut mitään.
— Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? — ärjäisi mies kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.
— Kuka huutaa? — kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän veneestä; — kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?
— Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, — vastasi mies; — mutta miksi ette tottele heti?… Ettekö kuule, mitä minä sanon?
— Totteleko? — toisti nainen; — en tiedä olevani velvollinen tottelemaan.