— Ahaa! — mutisi mies itsekseen; — olisikohan se jälleen sama nainen… Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä… Tässä on tekeillä joku uusi kuje … entäpä jos…
— Mitä tahdotte?… En tunne teitä, — lausui jälleen naisääni, tällä kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.
— Ettekö tunne minua?… Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!… Kuinka kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?… Tahdotteko ehkä, että minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään… Miksi pysyttelette siellä jaalan suojassa?… Aiotteko kehveltää saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?
— Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, — virkkoi nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin hänkin olisi odottanut jotakuta.
Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.
— Odotatteko jotain? — kysyi hän vihdoin.
— Odotan.
— Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?…
— Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.
— Mitä tavaroita?