— Olette liian kohtelias, korkeastikunnioitettava ystäväni!… Olen varma, että te uudistetussa tutkimuksessa olisitte tullut ehdottomasti samaan tulokseen kuin minä… Näkemiin, herra poliisimestari!
Virkamies kumarsi ja lähti.
Tuskin oli kuninkaallisen poliisin näkyvä päällikkö lähtenyt, kun näkymätön tarttui seinäkelloon ja soitti kiivaasti.
Muuan palvelija riensi sisään.
— Sinä juokset heti hovilääkäri G:n luo pyytämään, että hän olisi hyvä ja pikimiten saapuisi luokseni.
Kreivi V. heittäytyi suureen nojatuoliin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen ylähuulensa värisi. Näytti siltä kuin hän nyt vasta antaisi valtaa suuttumukselleen, jonka hän poliisimestarin läsnäollessa oli voinut pidättää.
— Minua on vedetty nenästä! — mutisi hän itsekseen; — vedetty nenästä … ja kuka sen on tehnyt?… Onko todellakin olemassa niin ovelia ihmisiä, jotka kykenevät välttämään minun syvälle tunkeutuvia katseitani?… Tuo nöyryys, tuo yksinkertaisuus, kaikki se oli vain näennäistä teeskentelyä minun pettämisekseni!… Se roisto … se konna!… Oh, miten mielelläni minä asettaisinkaan hänen päänsä teloituspölkylle!…
— Mutta, — jatkoi kreivi, nousten äkkiä tuolilta, — minä olen suositellut häntä yhteen vastuunalaisimpia virkoja maassa, ja hän olisi sen viran saanutkin, ellen olisi päättänyt siihen toista… Puolustaa vallankumouksellista, valtionkavaltajaa! Voidaan sanoa, etten minä tunne väkeäni … että minä tahdon ympäröidä valtaistuimen pettureilla… Minut ajetaan hovista ulos tai aletaan minuakin epäillä … kummassakin tapauksessa olen hukassa… Lejonborg! Lejonborg! En voi pudottaa päätäsi jalkoihisi … mutta minä toimitan sinut paikkaan, missä sinusta tulee sellainen, jollaiseksi tahdon sinun tulevan!
Nämä olivat suuren valtiomiehen murheet; mutta suuruuksilla on se onni, että he aina löytävät lohdutuksen siitä, että he ovat välttämättömiä valtakunnan ja valtaistuimen menestykselle.