— Tietysti … en ole koettanut kumota sitäkään luuloa… Ja tehdäkseni asian hauskemmaksi, olen siellä ja täällä viittaillut perheen isän ja palvelustytön rakkaussuhteeseen … kaikki on niinkuin pitääkin… Yleisö on meille todellakin suuressa kiitollisuudenvelassa, että olemme toimittaneet sille puheenaihetta.
— Totisesti, ystäväni, olemmepa antaneetkin sen paljon vaivata aivojaan tapausten johdosta niin mökissä kuin palatsissa, — myönsi mustalaisnainen, ääneensä nauraen.
— Ehkä puhelemme liian kovaa, — huomautti Bruno; — eihän eukko vain liene etuhuoneessa?
Samassa hän avasi oven ja katsoi sinne.
— Ei, olen lähettänyt hänet Julian kanssa kävelemään, koska on niin kaunis ilma, — sanoi Anna.
— Ei suinkaan hän epäile mitään? — kysyi Bruno, näyttäen levottomalta ajatellessaan sitä mahdollisuutta.
— Stiina-muoriko?
— Niin.
— Ole rauhallinen … hän ei epäile mitään. Muuten eivät hänen silmänsä ennätä muualle kuin Juliaan ja kissaansa.
— Eikö hän kummastele minun taajoja käyntejäni täällä?