— Hänhän tietää, että sinä olit minun ja ylhäisen rakastajani salainen sanansaattaja, — vastasi Anna.
— Mutta ennemmin?… Minähän kävin sinun luonasi useita kertoja, ennenkuin pääsin kreivin palvelukseen.
— Hän tietää meidän olevan lapsuustovereita ja sitäpaitsi olen sanonut hänelle, että sinä juuri minun suosituksestani pääsit kreivin palvelijaksi… Ole levollinen … niin, miksi en voisi sitä sanoa … rakas Brunoni!
Mustalaisnainen ojensi arvoisalle lapsuustoverilleen kätensä.
Viimemainittu peitti sen suudelmilla.
Bruno sulki hänet syliinsä. Anna antoi sen tapahtua.
— Bruno, — kuiskasi hän, leväten hänen rinnoillaan, — jos joku onnettomuus kohtaisi minua, jos minua uhkaisi vankila tai kuolema, jättäisitkö sinä silloin minut?
— Kuinka voit sellaista ajatellakaan! — huusi Bruno; — minäkö jättäisin sinut, minä, joka palvellakseni sinua olen vannonut itseni helvettiin!
— En minäkään hylkää sinua! — sanoi mustalaisnainen; — minut saa ennemmin repiä palasiksi kuin petän sinut, Bruno… Bruno, käsitätkö kuinka rajattomasti olen sinulle kiitollinen, kuinka tavattomasti minä sinua rakastan?
— Voi, miten minä olen tällä hetkellä onnellinen! — riemuitsi mustalainen; — jokaisesta sinun sanastasi minulle minä annan tikariniskun sinun vihollisellesi.
— Vannotko kuolemassakin kuuluvasi Annalle? — kuiskasi mustalaisnainen, juovuttaen hänet hengityksellään.