— Niin. Seurasi sitten lainhaku … monet yritykset saada rahaa … kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.
— Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa… Sellaiset silmät eivät tavallisesti itke kauan.
— Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.
Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.
Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja saada pieni vahvistuskulaus.
Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa. Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.
— Mutta juokaa toki … te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, — lausui muuan hengenmiehistä.
— En tarvitse, — vastasi tuomittu, — ja ellei herrat ole kovin väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme liikkeelle jälleen … mitä pikemmin, sitä parempi.
Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.
Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.