— Kun hän pääsee jälleen jaloilleen, saapuu hän tietysti kiittämään laivuria viimeisestä.
— Hän on tervetullut … hitto soikoon, hän ei näyttänyt hullummalta … ja kunhan hän saa hieman väriä poskiinsa, niin…
— Aivan niin, — lausui muuan vieras, — ja sen päälle kippis tulevalle mitalinkantajalle.
Vieraat kohottivat lasinsa ja kilistivät reippaan laivurin kanssa.
— Veli Stark, — virkkoi hänen pöytätoverinsa, — etkö sinäkin tahdo kilistää kunnon laivurimme kanssa?
— Tietysti, tietysti, — vastasi Bruno, tarttuen kiireesti lasiinsa; — kippis, kippis, herra kapteeni!
Mutta hänen äänensä ja lasia pitelevä käsi vapisivat.
Sen jälkeen haki hänen katseensa tuota isoa nenää, joka hallitsi tiskin toisella puolen. Sekä nenä että sen yläpuolella olevat silmät näkyivät edelleen olevan kääntyneinä häneen päin.
Laivurimme, joka oli innostunut ajatellessaan mahdollisuutta saada mitalin hengenpelastuksesta, vastasi maljaan iloisin sanoin.
— On kunniakkaampaa kantaa sellaista mitalia, — lausui hän puheensa lopuksi, — kuin käydä koristettuna nauhoilla ja tähdillä, joita annetaan henkilöille, jotka eivät mitään ole tehneet.