Nyt katsoi Bruno parhaaksi lähteä luikkimaan tiehensä. Mutta ollakseen herättämättä huomiota hän antoi hattunsa jäädä tiskille, ja alkoi sitten, osoittamatta kuitenkaan mitään kiirettä, hiljalleen lähestyä pelastavaa ovea.
Näin liikkuessaan, vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, hän tunsi äkkiä itsensä pysäytetyksi, jonkun tarttuessa hänen takinhihaansa.
— No, minne nyt? Miksi pidätte kiirettä, parahin herraseni? — kuuli hän sanottavan selkänsä takana.
Se oli kivalterin ääni.
— Luulenpa herran aikovan poistua maksamatta — kuului samassa toinenkin ääni, äskeistä hieman käheämpi.
Se oli kapakoitsijan.
Sen sävy oli yhtä vähän lohduttava kuin edellisenkin.
Mustalainen tointui kuitenkin siinä määrin, että hän kääntyi päin ja koetti antaa kasvoilleen ja liikkeelleen sellaisen ilmeen, mikä parhaiten niille sopi näin kiusallisessa tilanteessa. Siinä hän onnistuikin osaksi; mutta kasvojensa kalpeutta ja silmiensä levottomia eleitä hän ei voinut niin äkkiä saada muuttumaan. Myöskin hänen hengityksensä oli kiivaampaa kuin mitä saattoi odottaa niin lyhyen matkan astumisesta kuin tiskin luota ovelle.
Selittäkäämme nyt lyhyesti, miten ravintolan isännän päähän oli pälkähtänyt kuiskata kivalterin korvaan tällaisen vaikutuksen aikaansaaneita sanoja.
Kapakoitsijan häviö, josta hänen nenänsä vieläkin oli hellä, oli täyttänyt hänen sielunsa mitä rajuimmalla vihalla, ja koko ajan istuessaan tiskin takana, kuunnellen äänekästä keskustelua salissa, hän ei ollut ajatellut muuta kuin kostoa.