Väliin hän tuumasi sekoittaa vihtrilliöljyä punssiin, jota vietiin tuolle kirotulle vieraalle, väliin taas hän aikoi tarttua tiskillä olevaan suureen, terävään juustoveitseen, hiipiä salavihkaa sen pöydän luo, jonka ääressä mustalainen istui ja yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä valoksella leikata palan viimemainitun nenästä, nähtävästi voidakseen saavuttaa vastauksen siihen sielutieteelliseen kysymykseen, kumpi on valitettavampi olio, sekö, jolla on nenää liian vähän, vai se, jolle sitä on siunautunut liikaa.
Mutta ajatuksen ja toiminnan väliin ilmestyi aina muuan peikko, joka herpaannutti hänen kätensä ja sai hyvän tahdon horjumaan, nimittäin vaara, johon hänen itsensä täytyi suunnitelmaansa toteuttaessaan antautua.
Niinpä hän istui hiljaa ja miettiväisenä, kuitenkin korva teritettynä kuulemaan jokaisen hänen vihollisensa lausuman sanan ja silmä huomaamaan hänen pienimmänkin liikkeensä, ja kapakoitsija oli sydämessään vakuutettu siitä, ettei maailmassa ollut sellaista onnettomuutta, jota hän ei olisi toivonut tuolle »pitkälle murjaanille».
Senvuoksi, kun hän kuuli sanomalehdestä luettavan, että muuan henkilö oli sinä päivänä viety mielisairaalaan, ei hän toivonut mitään hartaammin, kuin että »herra hovimestari» olisi ollut mainittu sairas, sillä hän tiesi, että hullut Danvikin mielisairaalassa saivat vähän ruokaa, mutta runsaasti selkäänsä, sekä että heitä kohdeltiin huonommin kuin järjettömiä luontokappaleita.
Kun hän edelleen kuuli erään henkilön olevan vankina, epäiltynä ja syytettynä vaimonsa myrkyttämisestä, ei hänellä voinut olla hartaampaa toivomusta kuin että mainittu henkilö olisi »hovimestari», hyvin tietäen, ettei sellainen rikollinen ainoastaan saisi kuolemanrangaistusta, vaan koska hän oli täydellisesti parantumaton ja turmeltunut sielu, häntä odottaisi myöskin kadotettujen ikuinen kärsimys.
Ja vielä, kun laivuri Blom kertoessaan tytöstä arveli jonkun lurjuksen sysänneen hänet Norrströmin virtaan, ei kapakoitsijan mielestä sopinut kenenkään niin hyvin kuin »pitkän murjaanin» olla tuollaisen rikoksen tekijä; lopuksi, kun kivalteri Ek varmasti vakuutti »myrkynsekoittajalla ja murhapolttajalla» olevan rikostoverin, jota sitä paitsi kuvattiin kookkaaksi mieshenkilöksi, ajatteli ravintoloitsija ehdottomasti verivihollisensa persoonaa.
Mainitut vihan pätsissä hehkuneet ajatukset ja toivomukset muodostuivat vähitellen täydelliseksi varmuudeksi jonka kypsymistä osaltaan auttoivat myöskin ne monet värivivahtelut, jotka hän vieraiden keskustelun aikana oli ollut huomaavinaan mustalaisen kasvoilla. Viha ja kostonhimo olivat tehneet muuten niin heikkonäköisestä kapakoitsijasta pöllön, joka pimeässäkin havaitsi sellaista mitä tarkkanäköisinkään ihminen ei olisi voinut huomata keskellä kirkasta päivää.
Senpä tähden ei kukaan, vaikka hänellä olisi ollut miten selvät todistukset tahansa, olisi saattanut olla varmempi asiastaan kuin »setä Pung» hiipiessään kivalterin luo ja kuiskatessaan hänelle, että kreivi Lejonborgin metsästäjä oli juuri se suuri rikollinen, jota kuninkaallinen poliisi etsiskeli.
Milloinkaan ei ollut sokeampi kana löytänyt jyvästä.
Mustalaisen kalpeat kasvot ja levottomat silmäykset hänen kääntyessään odottamattomia vastustajiaan päin ollakseen valmiina puolustautumaan, eivät jääneet huomaamatta ravintolan muiltakaan vierailta, jotka nousivat paikoiltaan ja lähestyivät oven luona seisovaa merkillistä ryhmää.