— Näyttää siltä kuin herra tahtoisi ottaa koipensa selkäänsä, ettei tärvelisi housujaan katuliassa, — alkoi kivalteri, suupielissään hymy, joka kuuluu yksinomaan poliisilaitoksen palvelushengille.
— Herra aikoi lähteä maksamatta, luulenma, — lausui kapakoitsija, yläruumis eteenpäin kumarassa ja hieroen käsiään polvilumpioihin.
— Aioinko? — sanoi Bruno; — suuri erehdys, hyvät herrat!… Olin menossa ulos vain pieneksi hetkeksi ja todisteena siitä, ettei tarkoitukseni ollut lähteä tieheni suorittamatta laskuani, on hattuni tuolla tiskillä.
Samalla osoitti hän päähinettään, joka olikin koreasti rihvelitaulun vieressä.
— Hieno hattu, kallis hattu! — huudahti kivalteri sen huomattuaan; — mutta … mutta jos on pakko valita hatun ja pään välillä, ollaan kyllä valmiita jättämään hattu kun vaan saadaan pitää pää.
— Sanokaa toki, paljonko olen velkaa! — huusi Bruno ravintoloitsijalle; — kello on jo lyönyt kahdeksan, ja minun täytyy lähteä kotiin.
— Aivan oikein, kello on lyönyt, kello on lyönyt, — vastasi viimemainittu, pienimmälläkään ilmeellä osoittamatta haluavansa noudattaa vieraansa kohtuullista pyyntöä.
— No, mitä siinä seisotte! — huudahti jälleen Bruno, joka nyt oli täydelleen entisellään; — kauanko aiotte minua pidättää? Mars tiskinne viereen!
Senjälkeen hän tarttui ukon olkapäähän ja työnsi häntä kassalle päin.
— Hiljaa, hiljaa, hieno herraseni! — varoitti kivalteri; — muistaako herra, missä me viimeksi tapasimme?