— Se ei kuulu minuun, — vastasi Bruno, kääntyen selin kivalteriin.
— Siunatkoon, eikö herra muista?… Sehän tapahtui talvilla pienessä pelihuoneessa Kimstukadun varrella, — selitti kivalteri; — minähän sinne saavuin muutamien ystävieni kanssa aivan odottamatta ja puhalsin hiiteen koko ihanuuden… Ettekö todellakaan sitä muista?
— Ei kuulu minuun sekään … en ole muuten koskaan ollut huvitettu poliiseista.
— Mutta poliisi onkin sitä enemmän huvitettu teistä… Te olitte harras peluri, herraseni, ja joko te voititte tai hävisitte, te olitte aina yhtä hyvällä tuulella.
Bruno Stark oli todellakin ollut ammattipelaaja, ennenkuin hänestä tuli
Anna Jolantan sokea välikappale.
— No, setä! — lausui hän isännän puoleen kääntyen; — minulla oli ryyppy ja palanen ruokaa sekä kuusi lasia punssia… Rihveli esiin, isä Pung, niin pääsette käyttämästä aivojanne!
Samalla hän veti povitaskustaan esiin lompakon; mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen silmätä, ennenkuin hän salaman nopeudella pisti sen takaisin taskuunsa, ottaen sieltä sen sijaan toisen.
Mutta salamannopeuskaan ei ole silmäystä nopeampi, varsinkin kun on kysymys vanhan poliisimiehen katseesta.
— Kaksi lompakkoa, kaksi lompakkoa! — huusi kivalteri; — siinäpä vasta on herra!
Mustalaisen posket lennähtivät tulipunaisiksi, ja hänen huuliltaan kuului tukahutettu kirous.