On syytä ihmetellä tämän roiston hajamielisyyttä, jos voidaan siksi sanoa hänen varomatonta välinpitämättömyyttään jälkiensä peittämisessä, mikä luonteenominaisuus on niin usein ilmaantunut hänessä tämän kertomuksen aikana, samoin kuin hänen kanssaan pidetyssä oikeustutkinnossakin, mikäli pöytäkirjoista käy selville, ja ihmettelemisen syytä on sitäkin enemmän, kun ottaa huomioon hänen polveutuneen mustalaisista, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ovelimpia lurjuksia, kuin myöskin hänen nuoremmalla iällään kehittyneet taipumuksensa, sekä lisäksi sen kylmäverisyyden, jolla olemme nähneet hänen suorittavan mitä hirveimpiä rikoksia ja kolttosia. Tuntuu uskomattomalta, että hän ensiksikin oli vastaanottanut mustalaisnaiselta lompakon, joka niin helposti saattoi ilmaista rikoksen ja rikollisen, sekä toiseksi, että hän, tyydyttääkseen naisen äkillistä päähänpistoa, oli suostunut pitämään sitä taskussaan; ja kuitenkin asia niin oli. Mutta Bruno Stark oli tuota kauheata naista kohtaan leimuavan intohimonsa sokaisema.
Kerran kyllä putosivat suomukset hänen silmistään, mutta liian myöhään.
— Palvelija, jolla on kaksi lompakkoa! — toisti kivalteri kaksinverroin kuuluvammalla äänellä; — vannonpa, että tällaisessa tapauksessa ei isännällä ole lompakkoa ollenkaan.
— Vaikka minulla olisi taskussani tusina lompakoita — sanoi mustalainen, huonosti peittäen hämmennystään, — niin ei kenelläkään ole siihen mitään sanomista.
— Eipä olekaan, jos teillä on lompakoita kaupan, — virkkoi kivalteri; — mutta koska te olette vain palvelija ettekä kauppias, haluan minä ottaa lähemmän selvän asiasta … toivoakseni ette pane sitä pahaksenne … minä olen suora kuin muorin vastakäännetty päällysnuttu.
— Kuinka te uskallatte puhua minulle noin! — huudahti mustalainen, saaden vähitellen takaisin hävyttömän muotonsa; — kuinka uskallatte, herra?… Otan teidät kaikki todistajiksi, miten epäkohteliaasti minua on kohdeltu julkisella paikalla… Kuka te olette?… En tunne teitä!
— Ellette usko minun rehellistä naamaani, — vastasi kivalteri levollisesti, — saan luvan esittää teille tämän pikku koristuksen … varmaankaan ette näe sitä ensi kertaa … senkin asian minä tiedän.
Samalla hän veti esiin laatan, jollainen siihen aikaan oli poliisin virkamerkki. Tavallisen poliisipalvelijan laatta oli tinasta, mutta kivalterin hopeasta.
— Syytetäänkö minua jostakin? — kysyi mustalainen; — sepä olisi hauska tietää.
— Tänään on varastettu muuan lompakko, — saneli kivalteri, — ja minun täytyy saada siitä selvä … velvollisuuteni on siis tarkastaa jokainen, jolla on lompakko enemmän kuin hän tarvitsee… Näyttäkää se nyt vain minulle kiltisti, niin tulemme jälleen yhtä hyviksi ystäviksi kuin olemme olleetkin.