— No, mitä herran mielestä tässä on merkillistä? — kysyi Bruno, näyttäen kivalterille kädessään olevaa lompakkoa.
— Siinäkö?… Ei yhtään mitään, — vastasi kivalteri; — mokomia saa ostaa mistä kaupasta tahansa Tukholmassa … mutta minä näin vilauksen toisesta, jonka ympärillä oli mitä somin punos… Siellä mahtaa olla isoja seteleitä, koska se on ollut niin suuren vaivan arvoinen.
— Vai niin, sekö, — virkkoi mustalainen, päästäen teennäisen, väkinäisen naurahduksen; — vai niin, sekö … ha ha!
— Ha ha ha! — yhtyi häneen kivalteri; — juuri se … ha ha ha!
— Tahdotte siis minun näyttävän sen teille! — jatkoi Bruno yhtä iloisesti kuin äskenkin.
— Jos siinä on jotain hauskaa, niin sehän hyvä, — huomautti kivalteri; — ja minä tulen yhä uteliaammaksi.
— Ha ha ha!
— Ha ha ha!
Tähän naurukuoroon yhtyivät ympärilläolijat.
— Nauranpa itseni jo ihan kuoliaaksi, — keskeytti kivalteri, muuttuen totisemmaksi; — mutta ennen kuolemaani haluan kuitenkin mielelläni tietää, mille minä olen nauranut … näyttäkää siis minulle nyt se joutava esine, niin pääsemme kerta kaikkiaan selvyyteen tästä asiasta.