— Kuulkaahan, parahin herra kivalte—, alkoi Stark tutunomaisesti räpäyttäen silmiään.
— En tahdo mitään kuulla, tahdon nähdä, — vastasi taipumaton kivalteri.
— Eikö armollinen herra ole koskaan kuullut puhuttavan rakkaudesta? — kysyi mustalainen, hymyillen tarkoitetun merkityksellisesti.
— Rakkaudesta? — matki kivalteri; — jos herra tarkoittaa isällistä rakkautta, niin voin vakuuttaa, ettei kellään ole kuritettavana niin monta lasta kuin minulla … varokaa joutumasta minun tottelemattomien lasteni joukkoon.
— Minulla olisi todellakin halu ruveta sellaiseksi lapseksi vain saadakseni teidänlaisenne isän, — lausui Bruno kohteliaasti.
— Todellakin kelpo isä! — hymähtivät vieraat virnistäen.
— Todellakin kelpo lapsi! — lisäsi kapakoitsija Pung, hänkin virnistäen; — hyvin kelpo lapsi!
— Kas niin, tehkäämme jo loppu tästä leikistä! — huusi kivalteri, jota eivät kohteliaisuudet näyttäneet lainkaan miellyttävän; — älkää siinä juonitelko, vaan vetäkää esiin lompakko.
Kivalterin innostus ei pääasiallisesti kohdistunut lompakkoon, sillä mustalaisen tuon tuostakin uudistuneista hämmennyskohtauksista oli hän huomannut, ettei ravintoloitsijan kuiskaus ollut niinkään tuulesta temmattu kuin hän aluksi oli luullut; mutta hän aavisti — ja ketkään eivät ole niin herkkiä aavistuksille kuin kuninkaallisen poliisin palvelevat henget — että lompakko, jonka esiinottaminen ja pikainen piiloittaminen oli saattanut sen omistajan silminnähtävään pulaan, voisi olla hänelle jonkunlaisena johtolankana.
— No, minun täytyy siis sanoa suoraan, miten asia on, virkkoi Bruno, edelleenkin näyttäen iloista naamaa; — mutta paljoa ette uteliaisuudestanne hyödy.