— Todellakin, komea, pulska olento… Sääli … sääli kerrassaan niin miellyttävää miestä!
— Jos hän olisi ruma, — virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen työmies, — niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin räpättäjät!
— Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään ylös? — kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään seisovalta mieheltä.
— Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! — vastasi tämä; — mutta hitonmoinen tungos täällä on … hänellä, jota parhaillaan vedetään ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa … mies-parka, pääsee niin korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!
— Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! — virkkoi matami.
— Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, — sanoi muuan nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä; — raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien … mutta hiljaa, siellähän hän jo on … hurraa!… Valkoiset housut ja musta hännystakki … hienosti pitää olla … tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä matka lattiaan … ha, ha, ha!
Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle ilkkua ja nauraa?
— Ihanaa, ihanaa! — jatkoi jättiläinen; — mainiota, vanha mestari!… Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!… Kas niin … hitaasti … mutta varmasti … hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.
Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.
Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän riemuitsi katseellaan.