Mustalainen Bruno Stark mestattiin syksyllä v. 1818. Häneltä tavatun lompakon, jossa oli myrkkypullo, tunsi kivalteri Kron kuuluneen vaimolleen tämän eläessä, ja tämä oli tietysti mustalaista vastaan hyvin raskauttava seikka, mihin tuli vielä lisäksi hänen rikostoverinsa, Katarina Linkin täysin totuudenmukainen tunnustus. Starkiin kohdistuneen pitkäaikaisen oikeudenkäynnin aikana ei lausuttu sanaakaan, joka olisi aiheuttanut vähänkään epäilyksiä, että Anna Bränner olisi ollut osallinen Katarina Linkin Brunon yllytyksestä tekemään rikokseen. On vaikea ratkaista, pitikö Stark Annalle tekemäänsä valaa sitovana, vai antoiko mustalaisnainen, joka väliin kävi häntä vankilassa tervehtimässä, hänelle toivoa armahduksesta, mutta luultavasti vaikuttivat tässä molemmatkin seikat. Hänellä oli vieläkin silmillään sama side, joka aikaisemminkin oli estänyt hänet näkemästä rikostoverinsa sieluun. Rohkeasti kulki rikollinen tuon pitkän matkan mestauspaikalle, mutta saavuttuaan vartioidun piirin sisäpuolelle, hän loi levottomia silmäyksiä ympärilleen ja mutisi katkonaisia lauseita.
Mestauksen toimeenpanijan kertomuksen mukaan oli pahantekijä viimeisenä hetkenään muiden muassa lausunut: »eikö minua armahdeta, eikö minua armahdeta?» niinkuin hän olisi ollut täysin vakuutettu armon saamisesta, arvatenkin sen suuren palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt viranomaisille paljastamalla kreivi Lejonborgin petolliset puuhat, mihin luuloon mustalaisnainen aivan varmaan oli hänet saattanut. Viimein täytyi vartijain väkisin laahata hänet mestauspölkylle. Tämän viivytyksen aikana kuultiin lähettyviltä naisäänen huutavan seuraavat merkilliset sanat: »kuusi hyvää pyssynluotia, kuusi hyvää pyssynluotia!» Silloin kuolemaantuomittu oli joutunut aivan vimmoihinsa ja päästänyt huuliltaan hirveitä sadatuksia, huutaen monta kertaa nimeä »Anna!» sekä jatkanut raivoamistaan siksi, kunnes häntä päänsä putosi maahan.
Mitä tulee kreivi Lejonborgiin, pidettiin häntä todellakin Danvikenin mielisairaalassa kaksi kuukautta, jona aikana hänen luokseen pääsivät ainoastaan ne, joilla sitä varten oli erityinen poliisin lupa. Sen jälkeen siirrettiin hänet eräälle Tukholman lähellä olevalle maatilalle, missä hänet pidettiin mitä ankarimman valvonnan alaisena. Miten hän mukautui onnettomaan kohtaloonsa, sitä emme tiedä; yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hänen järkensä oli vialla. Eräänä päivänä, niin kerrotaan, hänen istuessaan yksinäisessä huoneessaan maantielle antavan avoimen akkunan ääressä, oli saapunut muuan tamineistaan päättäen nuori matkustava herra, joka oli jättänyt vaununsa maantielle odottamaan, tirkistänyt sisään akkunasta ja huutanut vanki-raukalle: »Kreivi Lejonborg, muistakaa Odeliuksen velkakirjoja!» — jonka jälkeen vieras oli kadonnut. Silloin oli kreivi syöksynyt akkunalle ja pyrkinyt vimmatulla kiihkolla siitä ulos, lähteäkseen ajamaan takaa vierasta, jonka hän väitti olleen mieheksi pukeutuneen naisen, saman, joka oli syypää hänen onnettomuuteensa; mutta hänen yrityksensä oli kuitenkin estänyt paikalle kiiruhtanut vartija, joka ei ollut nähnyt vierasta ja siksi ensin luullutkin kreivin saaneen vain uuden hulluudenkohtauksen. Tosin kyllä pian tämän jälkeen toiset kertoivat ulkonäkönsä ja pukunsa puolesta sellaisen henkilön kuin kreivi oli kuvannut ajaneen talon ohi, mutta enempää huomiota ei ollut häneen kiinnitetty. Bastholman suurta sukukartanoa hoiti kreivin serkku, ratsumestari, mutta jätämme päättelemättä, rukoiliko hän Jumalaa suomaan sukulaiselleen takaisin hänen terveytensä.
Mitä lopuksi tulee kivalteri Kroniin, oli tämä heti vankilasta päästyään uudestaan ryhtynyt toimeensa, mutta suuresti surren vaimonsa ja omaisuutensa menettämistä, ei hänestä enää koskaan tullut samaa miestä kuin hän oli ollut. Vain vaivoin hän voi hoitaa virkaansa, hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, eikä hän vielä aavistanut, mistäpäin isku oli häneen kohdistettu. Poikaansa piti hän tosin koulussa, mutta ei hänestä enää tuntunut mahdolliselta, että Albertista voisi tulla niin suuri ja oppinut mies kuin hänen vaimonsa oli eläissään haaveillut ja sen unelmansa toteutumiseksi kaikin voiminsa ahertanut.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä lokakuussa 1818 palasi kivalterin poika koulusta kulkien Nybron mäkeä, ja silloin hän kuuli nimeään mainittavan. Albert kääntyi ja tunsi eräässä alikerran ikkunassa saman pikku tytön, jonka hän kerran oli tavannut mamselli Vahlgrenin luona, missä hän ei enää ollut käynyt vuoteen.
— Olen nähnyt sinun useat kerrat kulkevan tästä ohi, — virkkoi tyttö.
— Mutta minä en ole huomannut sinua, — vastasi poika.
— Et sinä olekaan katsonut tänne akkunaan yhtään ainoata kertaa.
— En ole tiennyt sinun asuvan täällä.