— Kaksi miestä on vienyt vaatteeni ja mennyt tiehensä! — kuului majasta.
— Vieneet vaatteenne ja menneet! — toisti nuorukainen; — miten se on mahdollista?
— Se on hyvin mahdollista, koska itse olin vedessä ja olin jättänyt vaatteeni kuivalle maalle, — vastasi äskeinen, harvinaisen miellyttävä ääni.
— Ne olivat siis kaksi varasta… Pian maihin ja lähtekäämme ajamaan heitä takaa! — huudahti nuorukainen; — nopeasti, Lars Olsson!
Lars Olsson hyppäsi maihin, ja konttoristi kiiruhti hänen jälkeensä.
— Mutta, — ja nuorukainen hillitsi itsensä, — kun ajattelen asiaa lähemmin, on ehkä sentään parasta, että toinen meistä jää tänne, ollakseen avuksi, jos ehkä olisi tarpeen… Lars Olsson, ottakaa minun pyssyni ja rientäkää varkaiden jälkeen… Jos saatte ne näkyviinne, niin ampukaa pelotukseksi laukaus ilmaan, elleivät he pysähdy suosiolla … pahimmassa tapauksessa luoti niiden koipeen.
Lars Olsson otti pyssyn, kiiruhtaen metsään. Hänen seuralaisensa astui takaisin veneeseen.
— Hyvin ikävä tapaus! — valitti nuori mies.
— Niin on … mutta ei sitä nyt enää voi auttaa.
— Nyt ei ole varsin sopiva sää uimiseen.