— Kovin merkillistä! — mutisi viimemainittu.
— Mikä nyt on niin merkillistä? — kysyi valtioneuvos.
— Ellei hänellä olisi ollut vaaleata tukkaa, — jatkoi edellinen, — ja jollei siitä ajasta jo olisi kulunut kymmenen vuotta, ja ellei hän istuisi siellä, missä hän istuu, niin minä uskoisin…
— Mitä sitten?
— Että se oli hän.
— Kuka hän?
— Mustalaisnainen!… Se kirottu mustalaisnainen … myrkyttäjä … rikoksentekijä ja…
— Ahaa, minä muistan, — keskeytti hänet kreivi Virsén, — hän, jonka toimesta sinua luultiin kokonaisen vuoden mielisairaaksi, ja joka aiheutti niin paljon päänvaivaa viisaalle ystävällemme kreivi V:lle sekä loppujen lopuksi oli tuottaa serkullesi ratsumestarille sappitaudin sen johdosta, että Bastholma meni häneltä ohi nenän… Kaiken sen minä muistan… Vieläkö se petomainen nainen elää?
— Kyllä, hän istuu Smedjegårdin vankilassa … on istunut siellä jo kymmenen vuotta tunnustusta tuumimassa niinkuin sanotaan… Kurjat lait, jotka eivät myönnä oikeutta katkaista päätä sellaiselta paholaiselta ilman todistuksia ja tunnustusta… Piru pitäköön huolta siitä ruojasta siellä missä hän istuu.
— Vaiti, Lejonborg… Älä kiroile tällä rauhallisella paikalla. Mitä pidät minun polttimostani?… Entä mitä rakennuksesta? Ulkopuoli ei kuitenkaan ole sisälaitosten arvoinen… Pannu, usko pois, on yhtä raskas kuin valtakunnanpankin kuparimäärä.