Hänen parhaillaan siinä seisoessaan ja jokseenkin äänekkäästi läksyttäessään nuorukaista, kiiti heidän ohitseen tulinen raudikko, jonka selässä istui mitä uhkeimpaan ratsastuspukuun puettu kookas, hento naisolento.
Muutaman kyynärän päässä miesryhmästä pysäytti ratsastajatar hevosensa, antoi sen kääntyä ja lähetä sitten heitä verkkaisin askelin. Päästyään heidän kohdalleen nainen nyökkäsi heille kohteliaasti.
— Suokaa anteeksi, hyvät herrat! — virkkoi ratsastajatar kuumana sekä suuttumuksesta että kiivaasta ratsastuksesta; — luulen kuulleeni tätä nuorta herraa moitittavan… Minua pahoittaa, jos se tapahtuu minun vuokseni, joka olen siihen ainoa syypää… Toivon kuitenkin, ettei hän saa kovin paljon ikävyyksiä siitä, että hän on täyttänyt velvollisuutensa ihmisenä ja naisen suojelijana.
Tämän sanottuaan nyökkäsi hän jälleen viehkeästi, napautti ratsupiiskallaan hevosta kylkeen ja kiiti samassa pois salaman nopeudella.
Nuo neljä herraa katsoivat kummastuneina hänen jälkeensä.
— Kuka tuo neito oli? — kysyi kreivi; — hän oli uhkein nainen, mitä koskaan olen nähnyt!
— Oliko hän enkeli taivaasta? — huokasi Albert hiljaa, hengittäen intohimoisesti keuhkoihinsa hänen hevosensa kavioiden nostattamaa tomua.
— Oliko se joku helvetillinen näky? — mutisi kreivin seuralainen, tuijottaen maantielle.
— Kuka olisi uskonut tilanvuokraajan raudikkoa noin uljaaksi juoksijaksi! — huudahti pehtoori, joka piti suuresti kauniista hevosista.
Kreivi Virsén nyökkäsi kohteliaasti pehtoorille ja konttoristille, jonka jälkeen hän, sanomatta heille enää mitään, tarttui seuralaisensa käsivarteen ja poistui hänen kanssaan.