— Minä ehkä loukkasin teitä! — virkkoi Albert hämmentyneenä.
— Voi, ette, ette! — lausui tyttö, ja hänen katseensa kohosi ylös.
Silloin Albert näki, miten hänen kummastakin silmästään hiipi esiin kyynel, helmeillen esiin pitkien, tuuheitten silmäripsien alta, kunnes ne putosivat ruohikon kasteeseen — putosivat ehkä jonkun hyönteisen päälle, joka oli uinahtanut uskollinen kukka sylissään.
Kuta kauemmin Albert katseli tyttöä, sitä kummallisemmiksi muuttuivat hänen sydämensä värähtelyt, ja hänestä alkoi tuntua kuin eivät tuon lumottaren kasvonpiirteet olisi olleet hänelle aivan oudot; mutta turhaan ponnistivat hänen aivonsa saadakseen esiin jonkunkaan muiston kuluneen ajan yöstä.
— Matkustatteko täältä pian? kysyi hän viimein.
— Matkustan, pian … hyvin pian.
— Suotteko minun vielä käydä luonanne, ennenkuin matkustatte?…
Ainoastaan yhden kerran!…
Tyttö ei vastannut, mutta hänen päänsä liikkui hiukan.
Se liike saattoi merkitä sekä myöntymistä että kieltoa. Nuorukainen ei rohjennut uudistaa kysymystään.
— Tulen ainakin huomenna tiedustamaan vointianne, — vakuutti konttoristi vähän alakuloisena, mutta samalla kumartaen syvään.