— Miten voittekaan kysyä sellaista? — virkkoi Albert kummastuneesti; — ellette pitäisi sitä kauhean itsekkäänä, kiittäisin minä taivasta teidän pahoinvointinne johdosta, koska se tuotti minulle kadehdittavan onnen saattaa teitä näin … näin tuttavallisesti.

— Tuttavallisesti?! — toisti tyttö kuiskaten ja syvään huoahtaen, ja hänen jumalaisen ihanilla huulillaan väreili tuskallinen hymy.

Ylpeämpänä kuin kuningas valtaistuimellaan ja onnellisempana kuin sulhanen morsiuskammion kynnyksellä, talutti Albert naistaan kukkulan rinnettä ylös.

He pysähtyivät Stiina-muorin tuvan edustalle.

— Olette jo varmaan hiukan terveempi, — sanoi nuorukainen; — ette ole enää yhtä kalpea kuin äsken.

— Voin todellakin jo paremmin.

— Siitä minä kiitän Jumalaa!

— Kiitos. Sydämellinen kiitos teille hyvyydestänne … ja nyt hyvää yötä!

Albert kumartui suudellakseen hänen kättään.

— Ei, ei! — huudahti tyttö, vetäen kiivaasti kätensä takaisin.