— Saitte siis kirjeeni ajoissa? — virkkoi nainen hiljaa, katsellen ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään kolmatta ollut sisällä.
— Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, — vastasi isäntä; — olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri nyt tullut kotiin.
— Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! — huudahti nainen.
— Samaa sanoin äsken itselleni … mutta, parahin neitsykäiseni … pitänee sanoa neidiksi … saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.
— Olipa se niinkin … mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään … minun luonani käy harvoin vieraita … ja kun taas minä menen jonkun luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä menee niskat nurin.
Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen.
— Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä.
— Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, — vastasi nainen.
— No, olkoon sitten menneeksi, — sanoi ukko; — miten voin teitä palvella … muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään palvelusta … niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani … toisen kuolo toisen leipä … kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin minä … totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi valhetta … mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä on kysymys.