Elävän olennon on kauheata olla yksinään haudassa varsinkin milloin hän, kuten meidän sankarimme, ei löydä sieltä mitään ulospääsyä. Vaivoin hän saattoi eroittaa niiden puiden rungot, jotka olivat lähinnä sitä petäjää, joka äsken oli koetellut hänen otsaluunsa kovuutta.
Pitikö hänen kulkea eteenpäin vai kääntyäkö oikealle tai vasemmalle, sitä hän nyt tuumiskeli nojatessaan puuta vasten.
Kauan hän oli seisonut siinä tietämättömänä, mikä päätös hänen olisi tehtävä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan ihmisääniä.
Äänet lähenivät, ja hän alkoi eroittaa sanoja. Hän painautui lähemmäs runkoa ja kuunteli.
— Kummullako, sanoit? — kysyi miesääni.
— Niin, varmaankin se on tuolla, — vastasi toinen.
— Kunhan emme vaan takertuisi uuteen suohon, — virkkoi taas ensimmäinen; — siitä lajista jalkakylpyjä minä olen jo saanut tarpeekseni.
— Minä vakuutan, että siellä se on, — intti toinen; — pitäkää suunne kiinni ja menkää eteenpäin!
— Sopimuksemme mukaan, — kuului nyt kolmas ääni, joka oli naisen, — te ette tule mukana ylös … minä menen sinne yksin.
— Samantekevä, — myöntyi ensimmäinen.