Huutajan uhkaavasta liikkeestä pelästyneinä nuo kolme eivät liikkuneetkaan paikaltaan, vaan katsoivat levottomasti toisiinsa.
— Minä tiedän, mitä joukkiota te olette, — jatkoi konttoristi; — te olette paenneet Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta, ja tuon naisen päällä olevat vaatteet te kaksi olette varastaneet aamulla järven rannalta… Minulla on kaksi luotia pyssyssäni teitä kahta varten, ja pyssynperästä saa kolmas, ellette antaudu hyvällä… Siis mars oikealle!… Minä kyllä näytän teille tien, vaikka tulenkin perässä… Mars!
Käsky ei kuitenkaan näkynyt tehonneen. Nainen ja miehet katselivat vuoroin uhkaavaa pyssynpiippua, vuoroin toisiansa, mutta heillä ei ollut halua lähteä oikealle eikä vasemmalle.
— Eihän herran aikomus voi olla ampua meitä, — virkkoi viimein yksi miehistä.
— Onpa niinkin, — vastasi konttoristi; — pienempiäkin lintuja olen pudottanut, ja vieläpä koko lailla pitemmän matkan päästä.
— Ettäkö ampuisitte aseettomia, turvattomia!
— Aivan oikein, turvattomia, — myönsi Albert; — juuri sen vuoksi minä aionkin jättää teidät kruununmiesten turviin… Totelkaa siis minua silmänräpäyksessä… Tai onko teidän sitten keveämpi kävellä, kun olette kumpikin saaneet kuulan koipeenne?… Mars oikealle, sanon minä!
— Tottakai me tottelemme noin nuorta ja kaunista herraa, — virkkoi nyt nainen äänellä, joka teki nuorukaiseen kummallisen vaikutuksen, sillä se kuulosti hänestä tutulta.
— Minua ilahuttaa, — sanoi Albert, — että teidän joukossanne on edes yksi järkevä… Älkää siis viivytelkö kauemmin, vaan lähtekää heti oikealle!
— Nuori, kaunis herra on päinvastoin hyvin kohtelias, kun tahtoo näyttää meille tien täältä, sillä me olemme joutuneet eksyksiin sumussa, — jatkoi nainen, lausuen heti sen jälkeen miehille muutamia sanoja, joita Albert pitkän välimatkan vuoksi ei tietystikään voinut kuulla.