Avaraa tupaa valaisi kaksi pöydällä olevaa kynttilää huoneen toisen akkunan luona; kierrekaihtimet oli jo laskettu alas.
Keskellä lattiaa seisoi kaunis, komea tyttö puolipukimissa, paljaat käsivarret ristissä samoin paljaalla povella; hän oli kalpea, liikkumaton, eikä osoittanut vähintäkään elonmerkkiä.
Sellaiselta olisi voinut näyttää Pygmalionin patsas, ennenkuin marmorisuonet täytti punainen veri ja marmorin pintaa lämmitti elämän ihanin tuli.
Hänen lähellään seisoi tuvan iäkäs emäntä, onneksi kyllä pukeissaan, mutta muuten näöltään yhtä säikähtynyt kuin tyttökin.
Hämmästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan Albert silmäili ympäri huonetta, kunnes hänen katseensa kiintyi punaraitaisen verhon takana olevaan vuoteeseen.
Hän kuuli rajusta hengityksestä syntynyttä läähätystä, joka tuntui tulevan mainitun vuodeuutimen takaa.
— Minä … minä luulin, — lausui hän viimein, — luulin jonkun juosseen tänne tupaan … jonkun, jota minä ajoin takaa … joka koettaa paeta minua ja siksi riensi tänne turvaan.
— Riensi tänne turvaan! — toisti Stiina-muori, sanoja tavoitellen; — se ei ole mahdollista, herra konttoristi… Kuka olisi voinut tulla tänne näin myöhään illalla?
— Muuan nainen, — vastasi Albert, katsoen eukkoon terävästi, — muuan hyvin epäilyttävän näköinen nainen … hän oli äsken kahden roiston seurassa, joita minun onnistui kurittaa, ja vieläpä varsin vakavasti … mutta hän pakeni, ja minä näin varmasti hänen juoksevan tänne sisään .. tuon naisen täytyy olla jossain suhteessa teihin, muori Stiina, ja te koetatte sen vuoksi salata häntä … mutta siinä te ette onnistu.
— Minä vakuutan herra konttoristille, ettei täällä ole sitä, jota te etsitte, — jatkoi mökin emäntä, kalpeitten kasvojensa muuttuessa tulipunaisiksi.