— Ja olla petolintujen ruokana, — sanoi nainen, ja hänen ruumistaan näytti pöyristyttävän.
— Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä isäntä.
— Voi, häntä onnetonta, onnetonta!
— Mikä hänellä on hätänä?… Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy minun myöntää … ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt.
— Te siis näitte hänen kuolevan?
— Näinpä tietysti … minähän juuri toimitin hänet kuolemaan.
— Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? — kysyi nainen hehkuvalla innolla.
— Mitäpä hän sitten olisi sanonut!
— Eikö hän maininnut mitään nimeä?
— Luultavasti Jumalan nimen … ellei sitä ole mainittu ennen, niin mainitaan se ainakin silloin.