— Mikä kamala, hirvittävä kuolema!
— Sitä ei voi sanoa … hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino, mitä on olemassa … niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti, sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö… Jos te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti väärässä, hyvä neiti… Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien päällä… Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves … mutta silloin olisin joutunut lääkärien edelle … kaikki kunnioitus noille oppineille herroille!
— Mutta häpeä … kunnian kadottaminen!…
— Turhuutta, neitsykäiseni!… Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä, kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen kuin pyhään marttyyriin.
Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen sisältöä.
— Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? — kysyi hän, rukoileva katse silmissään.
— Paljonko tahdon?… Onko kuollut enää minun vallassani… Ei, hän ei kuulu minulle, vaan hirsipuulle.
— Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? — kysyi nainen itsepintaisesti, levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin.
— Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, — vastasi ukko; — se näyttää olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat varpuset ja harakat.
Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena häikäilemätöntä vanhusta.