— Silloin olen hyvin onnellinen! — huudahti Albert, uskaltaen nyt vasta puristaa kättä, joka lepäsi hänen omassaan.
— Jalo ystävä, kuinka paljon te olettekaan tehnyt minun hyväkseni! — lausui Julia kyynelsilmin.
— Olenpa kyllä vähän … olisi tyhmää teeskentelyä sitä kieltää, — vastasi Albert.
— Mutta mitä minä voin tehdä teidän hyväksenne ja millä voin teille kaiken palkita?
— Hm! — jupisi nuorukainen, — eikö siis voida tehdä mitään palkkiotta?… Ja muuten olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt saman… Tehän olette niin hyvä … niin kaunis … teidän kyyneleenne voivat sulattaa vuoria.
— Mutta jos olisin ollut ruma, olisitteko silloin tehnyt samoin? — kysyi tyttö, painaen kasvonsa lähemmäs nuorukaisen kasvoja.
— Olisin! — vastasi Albert vilkkaasti; — varmasti olisin tehnyt … tunnen sen syvästi … se tietoisuus tekee minut iloiseksi, ja siinä onkin palkkioni.
— Albert! — huudahti Julia innostuneesti, tarttuen molemmilla käsillään hänen kasvoihinsa; — Julia ei voi palkita … mutta hän tahtoo suudella sinua!
Köyhä konttoristi vavahti. Hän ei kuullut eikä nähnyt. Hänen ruumiinsa oli kuin äkkiä huumaantunut, herpaantunut.
— Niin, poika! — jatkoi kiihtynyt tyttö; — minä tahdon sinua suudella … paljon ja kauan…