— Niin, minä olen kuullut…
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Onko siis varma, että hän on matkustanut Noraan? — jatkoi herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
— On, — valehteli luutnantti Ell, vain vaivoin hilliten suuttumustaan.
— Pyydän anteeksi, että olen vaivannut herraa! — virkkoi tuntematon, kumartaen ja kääntyen mennäkseen.
— Eikö saa tietää, keneltä voin sanoa terveisiä? — kysyi luutnantti.
— Kysymys on eräästä taulusta… Anteeksi, että olen teitä viivyttänyt! — vastasi vieras, jatkaen menoaan portaita alas.
— Ei haittaa … minä olen juuri lähdössä ulos… Olette varmaankin matkustavainen? — uteli Gustaf.
— Niin, minä olen matkustavainen.
— Nähdäkseni palvelette jossain rykmentissä… Olemme siis tavallaan tovereita.