Samassa astuivat molemmat veräjästä ulos kadulle.
— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut! — lausui kreivi, — ja minä kiitän kohteliaimmin saamistani tiedoista.
— Tiedoista! — huudahti luutnantti Gustaf; — mistä tiedoista?
— Että … että…
— Ettäkö hän ei ollut kotona?… Ei kiittämistä, herra kreivi!… On kuitenkin hyvin ikävää, ettei…
— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne! — lausui kreivi, poistuen nopeasti.
Luutnantti Ell seisoi hetkisen hyvin ällistyneenä. Kreivin käsittämättömät sanat ja hänen arkaileva käytöksensä olivat tehneet kaartinluutnanttiin epämiellyttävän vaikutuksen. Vielä lisäksi kreivi oli harvinaisen kaunis, oikea »sankariksi puettu Amor-jumala», mikä etuisuus, kun sen kilpailija huomaa, vaikuttaa mustasukkaisuuteen kuin paloöljy tuleen.
Raivoissaan luutnantti Ell puri hampaitaan ja päätti ottaa lähemmin selkoa sekä kreivin persoonasta että hänen mahdollisesta suhteestaan Julia Palmiin.
Sitä tarkoitusta varten hän lähti astumaan eteenpäin, aikoen seurata tuota salaperäistä kreiviä.
— En tee sitä itseni vuoksi, — valehteli hän itselleen, — kysymyksessä on kotini kunnia… Kuka tietää, vaikka Julia, jota kaikki olemme niin rakastaneet ja hänestä pitäneet, olisikin salaperäinen ja pettäisi meitä… Kotini arvo vaatii minua selvittämään vyyhden, ja minä seuraankin lankoja vaikka maailman ääriin saakka.