— Niin, niin… Mutta olinpa unohtaa… Milloin herra on alkanut olla kirjevaihdossa prinsessojen kanssa?
— Prinsessojen! — toisti Albert kummastuneena.
— Niin, on saapunut kirje, joka…
— Kirje! — huudahti konttoristi, hypähtäen seisaalleen, sillä hän aavisti, kuka prinsessa oli; — kirje!… Voi, antakaa tänne, antakaa tänne!
— Se on sellainen paperi, että siitä voisi leikata itselleen irtokauluksia, — virkkoi Ström, kopeloiden taskujaan; — siinä on oikein kultareunukset ja sinettikin, hitto soikoon, ja käsiala on kuin englantilaista kaavakirjoitusta.
— Hyväinen aika, herra pehtoori, antakaa minulle se kirje! — pyysi
Albert, ojentaen molemmat kätensä esimiestään kohti.
— Mutta olipa se nyt vaikka kultakirjaimin täytettyä hopeapaperia, — jatkoi pehtoori, kopeloiden toista taskua toisen perästä, — niin minä olen sen nyt joka tapauksessa unohtanut polttimoon.
— Hyvä Jumala, miten voikaan sellaisen unohtaa polttimoon! — huudahti konttoristi, rientäen ulos huoneesta.
Korkealta sakka-astian päältä löytyi vihdoin »prinsessan» kirje, jota Albert kiiruhti lukemaan portaille paloviinatynnörien ja -mittarien väliin.
Hän luuli kuitenkin istuvansa pilvien välissä Jaakopin tikapuilla, ja polttimon rengit, joiden täytyi päästäkseen ulos ja sisään kavuta hänen ylitseen, olivat ylös ja alas kulkevia enkeleitä.