— Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski, joka itki ja raivosi kuin hullu… — Tulkaa kahdeksan päivän perästä, selitin minä hänelle.
— Tuliko hän?
— Hän ei tullut … kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä … se tapahtui vasta eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne.
— He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti hymyillen.
— Huomaatte nyt kuitenkin, että…
— Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä, — virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs.
— Ja sen te sanotte minulle?
— Niin sanon.
— Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin olen havainnut sen liian ohueksi! — sanoi vanhus.
— Ettekö siis aio antaa minulle avainta? — kysyi nainen nyt hiukan päättäväisesti.