— Te olette toimeenpanemalla murhapolton hävittänyt isäni omaisuuden ja myrkyttämällä surmannut äitini, — virkkoi Albert tuskin kuuluvasti. — Nyt te olette murskannut minunkin sydämeni ikuisiksi ajoiksi… Oletteko nyt tyytyväinen?
Pellavatukkaisen katse, joka alussa oli synkkänä ja läpitunkevana tarkastellut nuorukaista, alkoi vähitellen kirkastua.
— Te olette pakoittanut viattoman lapsenne matkustamaan pois maasta, — jatkoi Albert, vaipuen läheiselle tuolille ja peittäen kädellään otsansa ja silmänsä. — Ja niin kauan kuin te elätte hän ei näe sitä maata, jossa hän on syntynyt … ehkä ei koskaan, sillä hän matkusti surma sydämessään… Te olette turmellut tuon jalon tytön tulevaisuuden… Oletteko tyytyväinen?
Pellavatukkainen painoi katseensa maahan, nähtävästi hieman järkytettynä.
— Ennen lähtöään pyysi hän minua käymään luonanne. Hän ei rukoile, että te säälisitte ja armahtaisitte häntä, sillä mitä hyödyttääkään kyyhkyn rukous silloin, kun hän jo verisenä riippuu petolinnun kynsissä, mutta hän tahtoisi teitä muistamaan niitä tuskia ja kärsimyksiä, jotka kerran tulevat katkeroittamaan viimeiset hetkenne sekä moninkertaisena kauhuna seuraamaan teitä toiseen maailmaan.
Kron vaikeni. Näytti siltä kuin suru olisi kahlinnut hänen kielensä.
Pellavatukkainen katsoi edelleenkin lattiaan.
— Ja kuitenkin te vieläkin voisitte paljon sovittaa tekemäänne pahaa, — aloitti Albert jälleen. — Yksi ainoa sana teidän huuliltanne saattaisi viattoman tyttärenne, jota rakastavat kaikki paitsi hänen oma äitinsä, palaamaan vielä siihen onneen, jonka hän uskoo saavuttavansa rehellisen miehen rinnalla. Ja tämä mies, jonka lapsuuden te olette turmellut, yhtyisi rakastettunsa rukouksiin, anomaan teille taivaan armoa!
— Ei, ei, ei! — huusi pellavatukkainen, kohottaen päänsä ja levittäen kätensä kummallekin sivulle. — Surkeutta ja kurjuutta kylvettiin … surkeutta ja kurjuutta siis myös niitettäköön… Tuntekaa, tuntekaa, mitä minä olen saanut kestää, kärsiä ja kamppailla … tuntekaa, tuntekaa!
Pehtoori nousi tuolilta, lähestyen horjuvin askelin ovea. Pellavatukkainen seurasi helvetillistä riemua säteilevin kasvoin kaikkia nuorukaisen liikkeitä.