— Tyttärenne lausui minulle muutaman sanan ennen lähtöään. Hän sanoi: Älkää kostako onnettomalle, paatuneelle ihmiselle, älkää hylkikö häntä, vaan muistakaa häntä hänen kurjuudessaan… Nämä olivat hänen viimeiset sanansa… Voinko tehdä mitään hyväksenne?
— Ette mitään.
— Tarvitsetteko jotain?
— En nykyisin! — kuului vastaus, jonka jälkeen ohuille huulille ilmestyi hirvittävä hymy.
Pehtoori huoahti syvään, lähtien tuvasta, jonka oven hän sulki takanaan.
Pellavatukkainen meni hänen perässään, aukaisi hiljaa oven ja katsoi pehtoorin jälkeen, joka poistui horjuvin askelin, pää painuksissa.
Kerran hän kääntyi, ojentaen käsivartensa tupaa kohti, niinkuin hän vielä olisi tahtonut vedota tuohon kivikovaan sydämeen.
— Ei, ei, ei! — parkaisi pellavatukkainen, läiskäyttäen oven kiinni, niin että koko tupa vavahti.
— Ha, ha! — riemuitsi hän senjälkeen tuvassa. — Päivisin on epätoivo hänen seurakumppaninsa ja mielipuolisuus öisin hänen vuodetoverinsa!… Vihdoinkin saan kostoni täytetyksi, vihdoinkin sinä lepyt, rakas kärsivä varjo!
Äkkiä heittäytyi pellavatukkainen polvilleen, huutaen: