Mustapukuinen nainen kiirehti ulos maantielle, eikä pysähtynyt ennenkuin törmäsi eräitä käsirattaita vasten, jotka olivat tien ohessa.
Kevätyö oli erittäin leppeä ja hyvinkin valoisa; vaeltaja saattoi selvästi eroittaa vanhan eukon, joka istui nukkuen pää nojautuneena käsirattaiden toista pyörää vasten, sekä myöskin rattailla olevan mustan ruumisarkun, jossa oli tähtiä, vaskilevy ja hopeankirkkaasta pellistä tehty kukkakiehkura.
— Voi kurjuutta, voi epätoivoa! — huokasi nainen, tarttuen kärryjen toiseen aisaan; — minä en siis saa valmistaa hänelle viimeistä leposijaa!… Korpit saavat siis repiä hänen kauniit, vaaleat kiharansa ja ronkkia hänen lempeitä, sinisiä silmiään!… Voi minua, voi!
Onneton nainen! Hän ei voinut vielä kuvitella, että ne kauniit, vaaleat kiharat, joilla hän ennen niin usein oli leikitellyt, olivat nyt yön kasteen kostuttamat ja riippuivat suorina jääkylmällä ohimolla, tai että niitä sinisiä, kauniita silmiä, joissa hän niin monasti oli kuvastellut omiaan, peitti nyt väkinäisen kuoleman veristävä kalvo. Ei, ei hän voinut täydellisesti käsittää, että hänen rakastettunsa oli poissa, niin kauan kuin hänen omat keuhkonsa vielä hengittivät, hänen oma sydämensä sykki.
— Mutta minä uhmaan kaikkea! — huudahti hän suoristaen ryhtiänsä ja kädet ylhäällä; — elämän ja kuoleman kauhuja minä uhmaan!… Minun valitushuutoni aukaisee lukot, rautaovet sulavat minun palavasta hengityksestäni, ja muurit hajoavat minun kyyneleitteni kuohuun…
Katkerasta naurusta pelästyneenä hypähti eukko maasta ja jäi vavisten tuijottamaan edessään seisovaan naiseen, josta tulvehti häntä vastaan raju vimma.
— Kiiruhtakaa, Stiina-muori! Tarttukaa aisoihin, minä työnnän!… Meidän täytyy jatkaa yöllistä retkeämme… Aika kuluu, eikä aurinko saa meitä yllättää!
— Minne?… Herran niinessä minne?
— Hirttopaikalle!… Ettekö kuule, hirttopaikalle!… Oletteko kuuro?
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
— Mutta pikku neiti kulta…