— Odottakaa, minä näytän teille valkeata, — sanoi vanhus, tarttuen kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen ohuilla huulillaan.
Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas.
Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin välkkyi piilukirves.
— No, miksi ette ota avainta? — kysyi ukko, jälleen naurahtaen käheästi.
Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta ei vastannut mitään.
— Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? — jatkoi ukko; — kirves ei yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja roistoille… Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne.
Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta.
— Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! — huusi hauskaluontoinen vanhus vielä hänen jälkeensä. — Mutta hän ei tule… Minä tunnen kurjan ihmissuvun… Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää, kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri!