— Ilma tuntuu niin lämpimältä ja pehmeältä, ja kuitenkin on jo kulunut kaksi tuntia auringonlaskusta, — kuului illan tyvenessä sointuva naisenääni sanovan.
— Niin, on todellakin lämmintä ja pehmeätä! — yhtyi häneen nuorekas miehenääni.
— Katso, katso tuonne! Kuu on lainannut kuuselle ja petäjälle hopeapoppelin lehdet… Näetkö, kuinka vaara on saanut hopeisen siteen tummalle otsalleen… Entä joki, mistä se on saanut kaikki nuo miljoonat kuvastimet, joita se tällä hetkellä pitää käännettyinä yön kirkasta silmää vasten?
— Ilta on niin ihana!
— Ja rauhallinen. Joka puolella on hiljaista.
— Kaikki ovat menneet levolle … kaikki, paitsi me!
Näin puheli kaksi henkilöä, jotka istuivat vierekkäin puutarhan penkillä pappilarakennuksen edustalla. Heidän edessään avautui näköala laaksoon ja sen halki puikkelehtivalle joelle sekä vaaralle, joka etäällä sulautui yhteen kuutamohohteisen taivaan kanssa.
Toinen heistä oli mustiin puettu nuorukainen ja toinen tummaan samettikaapuun verhoutunut nuori nainen, jonka valkoinen, silkkisarssinen ja pitseillä koristeltu hame välkkyi kuuvalossa kuin hopeinen harso. Hänen vaaleat hiuksensa olivat paljaat sekä sidotut tuuheille palmikoille, jotka kuitenkin olivat hieman epäjärjestyksessä, luultavasti sen vuoksi, että niihin oli ollut kiinnitettynä joku juhlakoristus, mikä vasta äsken oli niistä irroitettu.
— Vaiti, kuulitko? — kuiskasi samettikaapuinen nainen, nousten äkkiä penkiltä. Tuolla etäällä liikkui joku!
— Se oli vain pöllö, joka lähti lentoon lehmuksesta. — Tuo ilkeä yölintu ei uskaltanut viipyä sinun läheisyydessäsi.