— Olen alkanut pelätä kuin pieni lapsi, — virkkoi nainen istuutuen jälleen. — Olen alinomaa peloissani, että joku häiritsee meidän onneamme.
Nuorukainen kumartui hänen kättensä puoleen, suudellen niitä kauan.
— Onnettomien vanhempaimme sydämet olivat äärettömän kaukana toisistaan, — jatkoi ensinmainittu, — mutta sitä hartaammin ovat meidän sydämemme yhtyneet… Luonnon ja ihmisyyden järkytetty sopusuhde on jälleen saatettu ennalleen, ja kuun lempeä valo loistaa sovituksen sädekehänä sen yli… Pysykäämme toisillemme aina samanlaisina kuin olemme nyt tänä onnellisena, valoisena yönä!
— Tuskin vieläkään uskon mahdolliseksi kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, — virkkoi nuorukainen… — Tämä ihana, älykäs, kaikkien kunnioittama olento kuuluu siis todellakin minulle … minulle, joka olen niin mitätön, niin taitamaton… Julia, Julia, mitä tulee minun tehdä, voidakseni kartuttaa sinun onneasi, jotta sinä aina olisit tyytyväinen minuun?
— Pysy sellaisena kuin olet ollut tähänkin saakka … yhtä suorana ja vilpittömänä!… Mutta ei siinä kyllin, Albert, sinun täytyy myöskin olla kärsivällinen ja suvaitsevainen… Perheenemännän velvollisuudet, joita nyt rupean täyttämään, ovat minulle kokonaan vieraat… Maalaisaskareet tunnen tuskin nimeltä, mutta sinun täytyy ohjata minua, terävällä ymmärrykselläsi opastaa… Sinun pitää olla malttavainen opettaja, niinkuin minäkin olen tarkkaavainen oppilas…
— Julia, luuletko, että minä antaisin sinun rasittua sellaisissa puuhissa, että erkaannuttaisin sinut taiteestasi ja opinnoistasi, joita niin paljon rakastat, ja että…
— Albert, — keskeytti Julia hänet kiivaasti, nousten jälleen penkiltä, — enkö minä ole pehtoorin vaimo?… Tahdotko sanottavan, että sinun kotiasi hoidetaan huonosti?… Tahdotko, että saan hävetä vertaisteni joukossa?… Ei, sitä et tahdo, enkä minäkään… Nainen, joka ei älyä asemaansa ja siihen kuuluvia velvollisuuksiaan, ei ansaitse naisen nimeä, olkoonpa hän kuinka lahjakas tahansa!
— Julia, suo anteeksi!…
— Oi, niin mielelläni, mielelläni!… Vielä ilmestyy paljon sellaistakin, jota minun tulee pyytää anteeksi sinulta, — vastasi Julia, istuen miehensä syliin ja kiertäen pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa.
— Eikö … eikö jo ole liian viileä istua ulkona? — sammalsi sulhanen, siitä huolimatta, ettei hän varmaan koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin lämpimäksi kuin nyt.