* * * * *
Puoli vuotta myöhemmin istui vänrikki Karl Odelius yksinään huoneessaan Tukholmassa ja koetti muistista piirtää paperille tytön päätä; nuori soturi käytteli näet piirroskynää yhtä taitavasti kuin säilää.
Silloin avautui äkkiä ovi, ja vänrikki kuuli lausuttavan nimensä.
Hän nousi heti ja ojensi kätensä ovea kohti.
Anna Jolanta, itämaisen kauneuden kuningatar, seisoi kynnyksellä.
— Minut tahdotaan sitoa korpin siipeen, — sanoi hän, — mutta mieluummin kuin elän naimisissa korpin kanssa, elän naimattomana kyyhkysen luona.
Päivänsäteen nopeudella riensi tyttö syliin.
— Minua seuraa isäni ja heimoni kirous, — kuiskasi hän; — mutta minullapa on myöskin mukanani autuutta tulviva sydämeni.
Tällä hetkellä olisi kveekarinkin kylmä siveys sulanut kuin jäätikkö laavavirrassa.
* * * * *