— Sinä kyllä aukaiset solmut, — ehätti Lejonborg, olkootpa ne vaikka Atlantin valtameren pohjalla… Lyönpä veikkaa tuhat tukaattia, että tuo asiakirja, jota pitelet kädessäsi, koskee juuri minun halpa-arvoista persoonaani, sinun nöyrintä palvelijaasi.
— Se on totta, se koskee todellakin sinua, — vastasi kreivi V.
— Lyönpä edelleen veikkaa, parahin kreivi, — jatkoi Lejonborg, — että tuo paperi sisältää määräyksen valtakirjan laatimiseen minulle maaherran virkaan, siinä tapauksessa ettei se ole itse valtakirja.
— Tunnetko tämän päällekirjoituksen, parahin kreivi? — kysyi V., pitäen paperia kreivi Lejonborgin edessä.
Lejonborg näytti hämmentyneeltä, mikä johtui luultavasti siitä kylmyydestä ja epäystävällisyydestä, jota nyt ilmeni hänen jalon ystävänsä sanoissa ja käytöksessä.
— Tunnenko tätä päällekirjoitusta, — toisti hän, levottomuutensa kasvaessa; — jalosukuiselle herra kreiville … sehän on osoitettu minulle … niin, minulle.
— Tiedän sen, — virkkoi kreivi V., tarkastaen terävästi ystäväänsä; — mutta minä en tunne käsialaa, ja sitä juuri aion nyt kysyä sinulta.
— Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? — huudahti Lejonborg, joka tuli äkkiä hyvin tuskalliseksi, tietämättä edes syytä siihen.
— Sinä tunnet käsialan, kreivi Lejonborg! — lausui kreivi V.
— En, kautta kunniani, — vakuutti Lejonborg, huolellisesti tarkastettuaan jokaista kirjainta; — kaiken pyhän nimessä, mikä on tämä kirje?