Onnellinen on ihmisolento! Missä olisivat niin pienet aivot, ettei sinne mahtuisi suunnaton joukko itseluuloisuuden ja turhamaisuuden epäjumalankuvia!
X
TOINEN HÄMMENNYS
Huoneen ovi avautui ja Lejonborgin silmät, joissa vaihtuivat mielikuvituksen kaikki sateenkaari-värit, kääntyivät ovea kohti, nähtävästi odottaen tulijan tuovan mukanaan sen kullalla kirjaillun samettialusen, jonka päällä kaikki nuo maailman uneksitut ihanuudet olivat. Mutta voi kauhistus! Loisteen sijasta näkivät Lejonborgin silmät uuden paperin, joka oli samoin kuin äskeinenkin kirjeen muotoon taitettu. Sen lisäksi esiintyi kreivi V. nyt jälleen katse yhtä synkkänä ja otsa rypyssä kuin äsken Lejonborgin saapuessa hänen luokseen.
— Toinen hämmennys on ensimmäistä pahempi, — mutisi kreivi V., — hullutus käy hurjaksi… En totisesti tiedä, kumpi tällä hetkellä on suurempi, suuttumukseniko vai hämmästykseni.
— Mitä sanot? Mitä taivaan nimessä taas on tekeillä! — huusi Lejonborg, hypähtäen seisomaan, kuoleman kalpeus äsken vielä niin värikkäillä poskillaan.
— Vyyhti sotkeutuu sotkeutumistaan, — jatkoi V. — muodostaen jo oikein gordialaisen solmun… Varo itseäsi Lejonborg!… Kaarle Juhanan säilä on yhtä terävä kuin Aleksanterinkin.
Näiden sanojen murtamana vaipui Lejonborg tuolille istumaan melkein tajuttomana.
— Ei mitään naisten tapoja, kreivi! — huudahti V. Teroita nyt silmäsi ja korvasi, ellet halua joutua iäksi mykäksi ja kuuroksi!
Lejonborg heräsi ankaran äänen vaikutuksesta ja näki Kreivi V:n kädessä uuden kirjeen, joka oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin edellinenkin.